Persianlahden sota vuonna 1991 nosti suojeluajan hetkeksi esille. Uuden, neljännen sukupolven suojanaamarin kehittäminen puolustusvoimien tarpeisiin oli käynnissä 1990-luvun alkuvuosina.
Ensimmäiset prototyypit olivat näytteillä maaliskuussa 1993 ja sarjavalmistukseen päästiin vuoden 1995 aikana. 1.1.1993 Kanavuoren varikko muuttui nimeltään Suojeluvarikoksi, mikä liitti sen kiinteäksi osaksi Materiaalilaitosta. Suojeluvarikon tehtävänä oli “toimia puolustusvoimien Materiaalilaitoksen johtajan alaisena tulosvastuullisena suojelu-, pelastus- ja sääalojen varikkona”.
Koko puolustusvoimiin sekä Kanavuoren Suojeluvarikkoon kohdistuneet rationalisointitoimenpiteet olivat merkittävästi vaikuttaneet henkilöstön vahvuuteen. Puolustusministeriö laati suunnitelman, jonka myötä piti saavuttaa 1400 milj. markan säästöt. Tämä tarkoitti useiden eri varikkojen toimintojen yhtenäistämistä sekä henkilöstöleikkauksia. Vuosikymmenen loppupuolella kokonaisia varuskuntia lakkautettiin.
Osansa sai myös Suojeluvarikko, jonka organisaatiota supistettiin rankalla kädellä, ja vuonna 1997 puolustusvoimat päättivät Kanavuoren Suojeluvarikon liittämisestä osaksi Keuruulle perustettavaa pioneeri- ja suojelualan kehittämiskeskusta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä pitkien selvitystöiden jälkeen uuden Varikon rakennuttaminen olisi ollut paljon kalliimpaa kuin nykyisten ylläpitäminen – Kanavuoren Suojeluvarikko sai jatkaa toimintaansa, toistaiseksi.